Lesonen luuli ennen että rakkaus on kuin nuotio: jos siihen ei lisätä puita, se palaa pikku hiljaa loppuun ja sammuu. Mutta Lesosen rakkaus ei halunnut sammua, se poltti aina vain kipeämmin, ja kun Lesonen ei ennä kestänyt sen painetta, hän rakastui uuteen naiseen.

Silloin Lesonen tajusi, ettei rakkaus ollutkaan hänen ulkopuolellaan, vain hänessä. Se ei ollut nuotio vaan joki. Kun ero oli rakentanut sille padon, rakkauden määrä vain lisääntyi, ja kriittisen pisteen saavutettuaan se puhkesi kuin Vuoksi, löysi uuden uoman, se rikkoi kallioita tieltään ja vaahtosi hirmuisena koskena.

Rakkaus ei ollutkaan tiettyä ihmistä kohtaan, se oli vain Lesosen ominaisuus, jonka täytyi toteutua. Sen päämääränä oli meri, johon se virtasi pysähtymättä, rikkoen tieltään kaikki esteet. Sen piti yhtyä mereen, joka oli kuolema. Ilman rakkautta sinne ei päässyt, ja Lesonen ymmärsi vihdoin miten väärässä on sanonta ”vain kuolema meidät erottaa”. Ei se erota, se yhdistää kaikki rakkauden joet.

Venäläinen hovitaiteilija Ilja Glazunov on sitten aika vekkuli: hän pärjäsi mainiosti niin Brežnevin kuin Gorbatšovin aikana, ja säilytti asemansa myös Jeltsinin ja Putinin Venäjällä.

Venäläiset hallitsijat ovat aina olleet suuria taiteen ja kirjallisuuden tuntijoita. Lenin julisti aikoinaan, että kaikista taiteista tärkein on elokuva. Stalin arvosteli säveltäjiä ja näytelmäkirjailijoita, sekä julkaisi oman Johdatuksen kielitieteeseen. Hruštšov oli modernin maalaustaiteen tuntija, kun käski hajottamaan puskutraktoreilla oma-aloitteisten taiteilijoiden näyttelyn. Brežnev oli itsekin kirjailija, ainakin niin luki hänen nimissä julkaistun kahden teoksen kansissa. Jeltsin oli tunnetusti etevä kapellimestari ja tanssija. Putin siis ymmärtää kuvataiteesta niinkin paljon, että menee huomauttamaan taiteilijalle yksityiskohdista.

Glazunovin reaktio onkin varsin toisenlaista kuin aikoinaan kritiikkiä saaneiden Šostakovitšin tai Bulgakovin. Taiteilija on valmis tsaarin käskystä pidentämään maalauksessaan keskiaikaisen ruhtinaan miekkaa ja selittää kärsivällisesti, että Trotski oli yhtä hyvä bolševikki kuin Stalinkin. (HS 14.6.09)

Hallitsijoiden muotokuvia maalannut Glazunov tuo mieleen kuvanveistäjä Zurab Zeretelin, jonka mahtipontisia veistoksia kauhistelevat kaikki tavalliset venäläiset, mutta ihailevat Kremlin isännät.

Miksi ihmeessä Venäjän tsaarit haluavat kontrolloida taidetta? Tuskin siihen muuta syytä löytyy kuin se, että tsaarit ovat tottuneet ajatukseen, että niille pystytetään näköispatsaita pääkaupungin toreilla ja aukioilla. Ja sillonhan miekan pitää olla oikean pituinen.

Viisivuotias tyttäreni Helmi sanoi tänään, että hän tietää, mikä hänestä tulee isona: LAIHA.

Kun rupesin moista elämänsuunnitelmaa ihmettelemään, selvisi, että äiti on sanonut olevansa lihava. Yritin tolkuttaa ettei äiti ole paksu vaan kaunis, mutta Helmi vain intti, että hänestä tulee laiha. Ei siis edes hoikka vaan juuri laiha.

Tuntui tosi pahalta kuulla tuollaista viisivuotiaalta. Onko tyttarestäni tulossa isona bulimikko ja anorektikko, ja kenen syytä? Tyttölapset saavat tuollaisia paineita todella varhain tästä hullusta ja sairaasta maailmasta. Kaupallinen propaganda jyrää niin aikuiset kuin lapsetkin. Vanhenpien pitäisi taistella tietoisesti barbimaailmaa vastaan.

Näin hiljattain venäläisen dokumentin, jossa käsiteltiin lasten psyykkistä kehitystä markkinatalouden (piirrettyjen, lelujen ja disney-kirjojen) tyrkyttämien mallien puristuksessa. Varsinkin pikkutytöt reagoivat herkästi ja omaksuvat käytös- ja ulkonäkömalleja aikuisen elämän eväiksi. Dokumentin johtopäätös oli lohduton: emme enää kasvata lapsiamme, heitä kasvattaa Walt Disney Company.

Novaja Gazetan päätoimittaja Dmitri Muratov tunnustaa, että Anna Politkovskajan murhan jälkeen lehti ei enää kirjoita Tšetšeniasta ja Kaukasiasta (Helsingin Sanomat 7.6.09.). Samalla hän kehuu, että "meidän bonuksemme toimittajille on se, että he saavat kirjoittaa vapaasti".

Ristiriitaista? Kyllähän päätoimittajan ymmärtää, kun viisi toimittajaa on tapettu. Mutta toisaalta murhaajat ovat saavuttaneet päämääränsä: vaientaneet viimeisen itsenäisen venäläisen sanomalehden. Sitä vartenhan Politkovskajakin oli murhattu. Tarvitaanko enää väittelyjä Venäjän lehdistön vapaudesta?

Ilmaston lämpeneminen on sittenkin vain pelkkää tarua. Toukokuun lopun helteet huolestuttivat, mutta nyt vihdoin Suomeen saapui oikea kesä: mittari näyttää +6, tuulee koillisesta ja sataa kaatamalla.

Oikean kesäisen sään palautti Suomen kamaralle Putinin vierailu. Venäjän pääministeri puhui tuttuun tapaan etusormi pystyssä, niin kuin opettaja nuhtelee tupakoinnista kiinni jäänyttä oppilasta. Suomalaisen pojan palauttaminen kotimaahan oli Putini mielestä melkein rikos, koska Venäjälle joutunut henkilö on valtion omaisuutta. En tiedä miten tulkkaus välittää pääministerin puhetavan sävyjä, mutta venäjää taitava kuulee mainiosti ettei Putin koskaan kunnioita keskustelukumppaniaan. Hän on edelleenkin Venäjän mahtaileva tsaari, joka vain yksin tietää miten asiat maailmassa tulee järjestää. Hän tietää, että kylmän tuulen on puhallettava Eurooppaan Venäjän maaperältä.

Romaanikäsikirjoitus on taas kerran käyty läpi alusta loppuun. Tekisi mieli sanoa, että nyt se on valmis, mutta kun ei ole. Romaanin aiheet ovat niin lähellä omaa elämääni, etten mitenkään uskalla päästää sitä käsistäni. Romaanin päähenkilö on tietenkin Lesonen, ja sehän on tekijän alter ego.

Silloin kun aloitin tämän työn, juttu tuntui helpolta: totta kai osaan kirjoittaa romaanin maahanmuuttajista, kun itsekin olen siirtolainen. Nähtävästi kuitenkin en ole riittävän vieras suomalaisessa kulttuurissa, on vaikea tarkastella sitä ulkoa päin. Myös omaelämäkerralliset ainekset haittaavat vapaata kirjoittamista, kun on ajateltava joitakin mahdollisesti tunnistettavia henkilöitä jne.

Ensimmäinen osa oli toukokuussa luettavana kustantajalla, minua pyydettiin lähettämään koko kässäri enne kesälomia. Valmista ei näytä tulevan millään. Uusia ideoita tulee koko ajan, korjauksia ja lisäyksiä kertyy paperilappusille. Miten jotkut pystyvät kirjoittamaan kirjan vuodessa ja päästämään sen surutta maailmaan? Ovatko he niin varmoja siitä, että se on valmis?

Viimeisestä postauksesta onkin vierähtänyt jo kolme viikkoa. Se ei tarkoita, että Maahanmuuttaja on koko tämän ajan ryypännyt tai nukkunut. Väliin mahtui matka Venäjälle ja kirjailijavierailu Kontupohjan kaupunginkirjastossa. Odottelin tässä kuvia, mutta niitä ei ole vieläkään kuulunut, joten jätetään tämä asia sikseen.

Mainittakoon vain että pienissä venäläisissä kaupungeissa on valtava kiinnostus kirjallisuutta kohtaan. Kirjaston salissa oli viitisenkymmentä kuulijaa, lehdistö ja TELEVISIO! Tilaisuuden jälkeen järjestäjät tarjosivat runtinaallisen illallisen venäläiseen tapaan, konjakkineen ja kakkuineen yms.

Maahanmuuttajalle oli kuitenkin tärkeintä se, että hänen esiintymistään säesti pianolla oma tuore kihlattunsa, musiikkikoulun opettaja ja kaupungin ainoan luterilaisen kirkon kanttori. Miten käy kirkon, kun Maahanmuuttaja ryöstää ihanan morsiamensa?

Vappu ei ole onneksi pelkkää juopottelua. Tytöt kehittivät jonkun ihmeellisen leikin jäähileitten kanssa. Ne olikin ilkka-silleja, joita piti pelastaa, nuorruttaa ja kuolettaa. Ohjelmaan kuului tietenkin myös jalkojen kastaminen jääkylmässä vedessä, makkaroiden sinnikäs lämmittely risunuotiolla ja virvelin kokeilu, joka ei tuottanut tulosta.

Tänään oli Hesarin kulttuurisivuilla Riku Korhosen kolumni Viattomien unta, jossa kerrotaan unilääke tsolpideemin vaikutuksista. 

Vasta nyt Lesonen tajusi, mikä häntä vaivasi pari vuotta, kun hän popsi Stellaa ja Stilnokia joka ilta. Sama aine oli noissakin lääkkeissä. Ja Lesonen kun ihmetteli, että mihinkä se olut aina öisin häviää jääkaapista. Illalla oli vielä neljä tölkkiä, ja aamulla on vain yksi. Onneksi Lesonen ei sitten muuta horrospäissään tehnyt, paitsi että usein ei muistanut eilisestä seksistä mitään. Lesonen tiesi kuitenkin varmasti kenen kanssa sitä oli harrastanut, niin että naapurin rouvat saivat olla rauhassa. Vai menikö se väärin?

Lappeenrannan kaupunginteatteri oli kutsuttu Petroskoihin Uuden suomalaisen teatterin festivaalille ensi toukokuussa. Teatteri tarjosi näytelmän Minä olen Adolf Eichmann. Näytelmää ei kuitenkaan festivaaleille huolittu, koska siinä esiintyy natsisymboleja. Vuonna 2002 säädetty laki kieltää kaikkien natsitunnusten esittämisen teatterilavalla.

Mitä sillä kielletään? Ilmeisesti natsismin käsitteleminen taiteessa. Aikamoinen paradoksi lailta, joka on suunnattu uusnatseja vastaan. Vai onko se vain johdonmukaista autoritaariselta hallinnolta, joka ei halua turhia vertauksia ja mielleyhtymiä?

Tarja: "Taasko ne kusipäät vaativat Karjalaa takaisin, kun just ollaan sopimassa uudesta puolustusliitosta."

Dmitri: "No hätä, Tarja, meillä on leveät rajavyöhykkeet, Vienanmereltä Pohjanlahdelle. Vain venäläisillä on lupa omistaa maata rajavyöhykkeellä."

Karjalan Sanomat uutisoi 15.4.2009:

Talojen numero- ja osoitekylttejä pannaan kuntoon

Mitähän tuohon sanoisi? Kyllä se on kauheata se, kun on vielä kaksikielisiä kylttejä säilynyt.

Христос Воскресе!

Suuren Venäjän presidentillä ei ole varaa ostaa vaimolleen autoa! Voi ressukkaa, mihinkä se on Gazpromin pääjohtajan palkkansa ja optionsa tuhlannut? Varmaan jakanut Moskovan mummoille ja Pietarin pultsareille. Nykyinen palkka on tietenkin surkea, 7500 euroa kuussa, mutta luulisi että energiajätti Gazpromissa maksettiin hieman paremmin.

Medvedev on julkistanut tulonsa ja säästönsä korruptiovastaisen kampanjan nimissä. Herää kysymys, kumpaa on helpompi lahjoa, huonosti palkattua valtion virkamiestä vain hyvätuloista kapitalistia?

PS. Muistaakseni Medvedevin nykyinen isäntä kertoi vuonna 2000, ettei omista muuta kuin pikku mökin puutarhasiirtolassa, ja sekin on vaimon (vai oliko äidin) nimissä. Siitä mökistä oli kuvakin julkaistu. Vaatimattomia ovat Venäjän tsaarit, Nikolai Viimeinenkin kulki vänrikin harmaassa univormussa.

Maahanmuuttaja kuunteli tänään Radio Suomen venäjänkielisiä uutisia ja mietti taas kerran tätä ihmeellistä maata. Suomessa on jotain 40 000 venäläistä, joista merkittävä osa on akateemisesti koulutettuja (ja varmaan toimittajiakin vähintään satoja), mutta radiossa kuulee huonoa venäjää. Nämä uutiset on ilmeisesti tarkoitettu juuri venäläisille, tai siis venäjänkielisille maahanmuuttajille. Venäjänkielentaitoisena en voinut kuunnella viittä minuuttia arsyyntymättä: eihän tuollaista puhetta edes ymmärrä! Jos en osaisi suomea, kuuntelisin mieluummin uutisia selkosuomella. Tuli mieleen Petroskoin Suomalaisen teatterin paradoksi: siellä näyttelijät puhuvat niin huonoa suomea, että helpompi on seurata esitystä kuulokkeet korvilla, koska sieltä tulee simultaanitulkkaus venäjäksi.

Onko siis edelleenkin niin, että huonoa venäjää puhuva suomalainen toimittaja on aina parempi kuin sitä äidikielenään puhuva ammattilainen maahanmuuttaja?

Kirsikka Moring toistaa tänään Hesarissa myyttiä Lönnrotin männystä ja vertaa sen tarinaa karjalan kielen tulevaisuuteen. "Kielelle käy kuin Lönnrotin männylle: se kelottuu", hän summaa kirjoituksessaan Lapset jonottavat Karjalan kielipesiin (en pystynyt linkittämään juttua tähän).

Vertaus on hieno, mutta virheellinen: Lönnrotin mänty ei ole alkuperäinen, jos sellaista nimittäin on koskaan ollutkaan. Karjalan kielen elvyttämisen vertaaminen Lönnrotin mäntyyn tarkoittaa siis sitä, että kuolleen kielen tilalle tuotaisiin jostain toinen kelo, valmiiksi kuollut kieli, jolla ei ole elävää sidettä alkuperäiseen.

Jutun kuvituksessa esiintyvä "ikivanha talo, jossa asuu kalevalainen henki" on kaikesta päätellen rakennettu 1950-luvulla. Tyypillistä kolhoosiarkkitehtuuria.

Tasa-arvon päivänä Hesari kertoi, että seksilelujen myynti on romahtanut Ranskassa. Mitenkä se liittyy lamaan? Ovatko ihmiset niin masentuneita etteivät enää jaksa leikkiä vai onko kukkarot niin tyhjät ettei irtoa pariakymppiä uuteen dildoon? Aika merkillistä. Ryyppäämiseen ainakin näyttää piisaavan, kun käy lähiökapakkaa katsastamassa.

No, tietenkin! eihän se ole rahasta eikä masennuksesta kiinni vaan Paavin möläyksestä. Ranska on katolinen maa, ja ihmiset ovat päättäneet taistella aidsia vastaan jättämällä kaikki seksiin liittyvät välineet ostamatta.

Huh.

Maahanmuuttaja meinasi jo erota koko järjestöstä.

Ensimmäistä kertaa olen langennut meemin houkutukseen. Sain haasteen Solilta, joten pakko oli ottaa haaste vastaan.

Mutta miten voi valita kuusi satunnaista asiaa itsestään? Eiväthän ne mitenkään voi olla satunnaisia? Pitäisikö tehdä tunnustuksia, rakentaa PR-imagoa vai hölistä joutavia? Mikä voisi olla valintaperiaate, taktiikka? Miten voi vetäistä omasta elämästään sattumanvaraisia totuuksia?

Yritän etsiä ne työpöydältäni:

1. Osa papereista on kummallisen ruttuisia ja keltaisia. Se johtuu siitä, että kaadoin työpöydälle olutlasin. Hyvä ettei se kaatunut näppäimistön päälle. Opetus: älä syö äläkä juo työpöydän ääressä!
2. Muistilapussa lukee: soita kirkkoherranvirasto ja lasten musiikkikoulu. Onko Maahanmuuttaja liittymässä kirkkoon, tekeekö kuolemaa vai aikooko musiikinopettajaksi? Siinäpä arvoitus.
3. Lasku Ajoneuvohallintokeskukselta, jossa on eräpäivä, muttei pankkitilinumeroa, mihin maksu tulisi suorittaa. Laskussa uhataan myös, että jos maksua ei ole eräpäivään mennessä suoritettu, ajoneuvo on käyttökiellossa. Eräpäivä on huomenna. Mitä tehdä?
4. Pienessä läpinäkyvässä muovirasiassa on kaksi kultasormusta, mutta se ei tarkoita että Maahanmuuttaja on menossa ensi viikolla naimisiin, vaan päinvastoin: sormukset on ”käytettyjä”. Saako vihkisormuksia kierrättää vai pitääkö ne museoida?
5. Keltainen hammaslääkärin ajanvarauslappu viestii, että huomenna mennään sovittelemaan uutta hammasta viime viikolla poistetun tilalle.
6. Romaanikäsikirjoitus on auki sivulla 282. Loppuun on vielä 5 liuskaa. Tarkoittaako tämä että maaliskuussa voisi lähettää koko nippu kustantajalle?

 Tässä on meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi.

3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.

4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.

5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.

6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Näille siis välitän haasteen: Privaattidosentti, Neonvalot, Winnie, Solmukohtia, Kaiken teoria, Kirjaamo.

Eilisessä Hesarissa oli iso juttu siitä, miten vaikea on ostaa mökkitontti Venäjältä. Kirjoittaja huomauttaa, että alkaa ymmärtää miksi venäläiset haluavat ostaa maata Suomesta - yksinkertaisesti siksi, että Suomessa se on helpompaa ja jopa halvempaa.

Maahanmuuttajalla on päinvastainen ongelma: miten saisi myytyä Petroskoin liepeillä oleva rantatontti mökkineen päivineen Ankkajärvi-nimisessä taiteilijakylässä. Kukaan sukulaisista ei jaksa sitä mökkiä hoitaa, eikä minullakaan ole aikaa eikä varaa ylläpitää datšaa. Kaikki tarvittavat omistuspaperit on kunnossa, mutta ostajaa ei löydy. Venäläiset, joilla on rahaa, haluavat tosiaankin tontin naapurista.