Lesonen luuli ennen että rakkaus on kuin nuotio: jos siihen ei lisätä puita, se palaa pikku hiljaa loppuun ja sammuu. Mutta Lesosen rakkaus ei halunnut sammua, se poltti aina vain kipeämmin, ja kun Lesonen ei ennä kestänyt sen painetta, hän rakastui uuteen naiseen.

Silloin Lesonen tajusi, ettei rakkaus ollutkaan hänen ulkopuolellaan, vain hänessä. Se ei ollut nuotio vaan joki. Kun ero oli rakentanut sille padon, rakkauden määrä vain lisääntyi, ja kriittisen pisteen saavutettuaan se puhkesi kuin Vuoksi, löysi uuden uoman, se rikkoi kallioita tieltään ja vaahtosi hirmuisena koskena.

Rakkaus ei ollutkaan tiettyä ihmistä kohtaan, se oli vain Lesosen ominaisuus, jonka täytyi toteutua. Sen päämääränä oli meri, johon se virtasi pysähtymättä, rikkoen tieltään kaikki esteet. Sen piti yhtyä mereen, joka oli kuolema. Ilman rakkautta sinne ei päässyt, ja Lesonen ymmärsi vihdoin miten väärässä on sanonta ”vain kuolema meidät erottaa”. Ei se erota, se yhdistää kaikki rakkauden joet.